Etusivu Uutuudet Yhteydenotto Oma asiakastili 4R Myymälä Mission Stockholm blogi Maratonkoulu Uutiset
Tuoteryhmät
Ostoskori
0 kpl
Valmistajat
Tuotehaku
Anna tuotehaun hakusana
 
Laajennettu haku
Tietosivut
Maksutavat




Uutiset

Kilpailuetua Porterin avulla 21.07.2009

    Tämänkertainen Birdie-kolumni  johdattaa lukijansa lyhyesti kertaamaan ala-asteen MBA-opintojen ydinkohdat ja niiden tärkeimmät yhtymäkohdat (urheilun) historiaan. Tarkista siis mitä jo luulit unohtaneesi Porterin vaikutuksen alaisena liikkumisesta metsätaipaleilla.

    Kun puhutaan samassa lauseessa kilpailuedusta ja Porterista, niin tavalliselle Kauppalehden lukijalle tulee tietenkin mieleen suomalaisten urheilijoiden sivistyneet ja hillityt oluenkäyttötavat. Jos taas hieman tarkemmin Harvardin suunnalta kantautuneita jorinoita seurannut juoksuyksilö törmää kyseiseen yhtälöön, voisi mieleen myös pulpahtaa markkinointiguru Michael Porter (jopa tunnetumpi kuin Jari Sarasvuo) ja hänen kilpailustrategiansa, jotka on tietenkin helppo yhdistää varsinkin suunnistukseen eikä pelkästään maksan aineenvaihduntaan ja monopolialan tuotteisiin.

    Michael Porter syntyi toisen maailmansodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin pienessä kaupungissa lähellä Detroitia. Michaelin isä oli töissä armeijassa ja poika kasvoi koko nuoruutensa kasarmien keskellä. Tästä markkinavoimien myllertämästä taustasta ponnistaen ei siis ole mikään ihme että Michaelista tuli markkinoinnin professori Harvardissa, sillä jo aikoinaan Isaac Newton todisti puutarhassaan että omena putoaa aina puusta, ja joskus jopa suoraan päähään.

    Tätä nykyä Porter tunnetaan lähinnä kolmijakoisesta kilpailuetujen kaaviostaan, mutta alunperin hänen hengentuotteensa oli paljon monimutkaisempi ja analyyttisempi. Koska kuitenkin idea piti saada tajuttavaksi myös opiskelijoille ja yritysjohtajille, Porter kaivoi Harvardin arkistoista 1950-luvulla keksityn mallin, ja tuli siis 1980-luvulla tunnetuksi esittämällä tämän kolmijaon tiivistetysti lähes tuhatsivuisessa kirjassaan. Siitä lähtien tämä ikivanha jaottelu on nimellä Porterin kilpailustrategiat. Muistutukseksi kaikille huonomuistisille ne ovat siis kustannustehokkuus, differointi ja keskittyminen.

birdie2

    Vaikka kilpailuistrategioita voisi pohtia myös pelkästään valmennusfilosofioiden yleisiä eroja pohtimalla, niin suunnistuksen ja varsinkin Jukolan viestin historia antaa meille esimerkkejä joita kaltaiseni laiskinkaan kirjoittaja ei voi jättää käyttämättä.

    Kustannustehokkuus on Porterin kirjan alkupuolella käsitelty laiskan miehen valinta, mutta siksi myös niin yleinen. Koska suurin osa yritysjohtajista lukee kirjoista vain ensimmäiset parikymmentä sivua, ainoaksi oikeaksi kilpailustrategiaksi jäi suurelle osalle vain tehdä sitä samaa paskaa kuin kaikki muutkin, mutta vielä hieman huonommin. Koskaan ei siis yhden kirjan epäonninen kappalejärjestys ole muuttanut maailman talouselämää niin paljon kuin tässä tapauksessa.

    Perässäjuoksemisen eli kustannustehokkuuden malliesimerkki oli myös ensimmäinen Jukolan viesti vuonna 1949 jossa ratamestarina toimi Erkki Pekkanen. Toisin kuin nykyään, Eljas Erkon eli Helsingin Sanomien sponsoroima viesti oli luonteeltaan reittijuoksu, joka alkoi kaukaa pohjoisesta Ruskeasannalta ja kierteli kaikkien joukkueiden voimin samaa reittiä Tapanilan urheilukentälle. Vaikka metsään ei sentään oltu vietykään suuntanuolia, on nykypäivänä vaikea uskoa että tätä edes sanottiin suunnistukseksi. Silti kaikesta tästä suunnattomasta vaikeudesta huolimatta matkaan lähteneestä 41 joukkueesta vain 15 pääsi maaliin. Aina ei siis pelkkä perässäjuoksukaan ole täysin ongelmatonta.

    Perässäjuokseminen oli alunperin siirtynyt suunnistukseen luontevasti arkkitehtuurin parista. Kaikkien tuntema ympäristöterroristi Hugo Alvar Aalto oli vuonna 1930 Brysselin CIAM-konferenssissa saanut Bauhausin kommunistisiiveltä pahan tartunnan tasakattopandemiasta. Jatkosodan aikana Suomessa Hugo Alvar havahtuikin siihen järkyttävään tosiasiaan, että neuvostoliiton pommitukset tuhosivat Helsingin vanhaa empire-, jugend- ja uusrenessanssi-keskustaa yllättävän huonolla sihdillä. Siksi Hugo Alvar perusti kaveriensa Aarne Ervin ja Viljo Revellin kanssa kaupunkituho-osaston, jonka virallinen koodinimi oli Standardisoimislaitos. Hieman aikaisemmin, kuin kokeeksi, Helsingin Rautatientorin laidoilta oli jo purettu yksi kaupungin kauneimmista uusrenessanssirakennuksista koska siinä sattui olemaan olympiavoittaja Hannes Kolehmaisen urheiluliike. Tilalle piti saada betonitalo koska betoni edusti modernismia, olihan betoni keksitty jo Antiikin Rooman aikana, mutta unohdettu sitten kahdeksi tuhanneksi vuodeksi. Mutta nyt Hugo Alvar opetuslapsineen alkoi täyttämään koko maata tasa-arvoa edustavilla betonilaatikoilla. Toisaalta rumat talot kannustivat ihmisiä suunnistamaan kauniisiin metsämaisemiin, joten ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin löytyisi.

    Kilpailustrategioiden taistelu sai kuitenkin uuden käänteen vuonna 1973. Jukolan Ratamestari Antero Niemi oli saanut päähänsä aloittaa differoinnin aikakauden ja kokeili ensimmäistä kertaa hajontarasteja, niin että edelläjuoksevan takapuolen ihailusta ei välttämättä voinutkaan hyötyä, vaan jokaisen suunnistajan piti itse katsoa karttaa ja tietää mihin on menossa. Tämä oli tietenkin raju uudistus aikana jolloin kaikki olivat pitkätukkaisia taistolaisia ja taloissa hyväksyttiin vain tasakatto. Kustannussiipi iskikin takaisin, ja kun kaikki muut Jukolat muistetaan paikkakunnan perusteella, niin vuosi 1973 muistetaan vain Lakko-Jukolana. Pankkilakko sotki ilmoittautumisten maksamisen ja teknisten alojen lakon takia suunnistuskarttoja ei saatu painettua ja paikkakuntaakin piti siirtää. Lopputuloksena kaikki halukkaat eivät päässeet kisaan edes mukaan, ja paikalle raahautuneistakin kolmasosa eksyi metsään onnettomien hätävarakarttojen takia. Uudistajankaan osa ei siis aina ole helppo. Laskutaitoinen lukija voi muuten vuosiluvuista huomata että tämä ikimuistoinen Fiasko-Jukola oli myös tapahtuman 25-vuotis-juhlakilpailu.

    Differointi on kuitenkin se kaikkein vanhin ja luonnollisin kilpailuetumalli, sillä kysehän on yksinkertaisesti siitä, että yritetään yhdistää muiden matkiminen omaan erilaisuuteen ja erinomaisuuteen. Arkkitehtuurissa esimerkiksi kertaustyylit tuovat kaivattua vaihtelua kaupunkien rakennettuun historiaan, kun joku alkaa tekemään vanhasta ideasta uusia muunnelmiaan.

    Kenkäpuolella differoinnin arvo huomattiin italialaisen Vitale Bramanin vuonna 1936 perustamassa yrityksessä vasta hiljattain, kun tuotekehittelyosasto (sellaisiakin siis on joissain yrityksissä talousosaston lisäksi) tajusi että kaikkia erikokoisia varpaita ei ole pakko sulloa samaan ahtaaseen muottiin taistelemaan elintilasta verissä päin kuin kanat lattiakanalassa, vaan jokaiselle voisi antaa oman sopivan kokoisen häkin ja vapauden toteuttaa omia liikeratojaan kaikessa rauhassa. Tuloksena syntyi Time-lehden erääksi kaikkien aikojen parhaaksi keksinnöksi kehuma Five Fingers varvastossu, jolla treenaaminen varsinkin suunnistajalle ja maastojuoksijalle antaa apua turvallisen päkiäjuoksun kehittämisessä. Koska kantapäällä maahantulo on epätasaisessa maastossa aina tasapainoriski sillä metatarsaalien ja nilkan korjausliikkeet jäävät silloin pieniksi, niin varvastossu auttaa varomaan kantapäätä ja siirtämään painoa päkiälle. Näin jalka ei lähde alta kuin eno veneestä jokaisen kannon ja koukun kohdalla.

    Tässä vaiheessa jompikumpi valistuneista lukijoistani voisi kysyä että mitä sitten on se keskittyminen. Senhän pitäisi olla oman erikoisosaamisen hyödyntämistä ainutlaatuisella tavalla. Arkkitehtuurissa mieleen nousee erään vanhan talouslaman aikana rakennettu Ruotsin mellakkakaupunki Malmön kuuluisin rakennus, jonka nimi savoksi käännettynä on ”Kiäntyvä Roppa”. Tämä sangen urheilullisen nimen omaava espanjalaisarkkitehti Santiago Calavatran huima luomus uhmaa lähes kaikkia perinteisen rakennustaiteen periaatteita, eikä sillä todellakaan ole mitään tekemistä ainakaan kustannustehokkuuden kanssa.

    Yksi tapa erikoistua suunnistamisessa on lopettaa Vohlosen Vimpainten käyttö. Ottaen huomioon että Kanadanhanhet osaavat ulkomailta saakka lentää vuosittain paskantamaan saman puiston nurmikolle, voisi kuvitella että huippusuunnistajakin pystyisi selvittämään sadan metrin rastivälin ilman Vantaalaista huipputekniikkaa. Tämän oivalluksen huomasi myös Jyväskylän suurmies Pasi Ikonen, ja hän onkin suunnistuksen maailmanmestari vaikka luottaakin vain omaan magneettiseen suuntavaistoonsa.

    Toinen tapa keskittymisessä on kokonaan luoda omat reittinsä, ja tämän suunnistusmuodon nimi on Rogaining. Keskivertonorjalaisesta tämä voi tuntua hieman oudolta, mutta toisaalta laji tuleekin väärältä puolelta maapalloa missä ihmiset kulkevat pää alaspäin. Kehittyneen tiedonvälityksen ansiosta kuitenkin myös muuallakin kuin Australiassa voi nykyään harrastaa tätä hieman jopa (aivojenkin) kestävyyttä vaativaa lajia. Rogainingissa joukkue voi rauhassa vapauttaa omat sisäiset sankarinsa, sillä joukkue saa itse päättää millä rasteilla käy, ainoastaan aika toimii rajoitteena. Vaarana tietenkin on että Euroopan Unioni kieltää näin suurta eriarvoisuutta mahdollistavan lajin.

    Siispä kun ensi kerran huomaat menneesi täysin metsään juoksemisen suhteen, mieti tarkkaan omaa kilpailustrategiaasi. Oletko kenties säästeliäs perässäjuoksija, taktikoiva kiritykki, vai kenties jopa täysin omien polkujesi tallaaja.



Paluu